Korona-aika on tuonut esiin, kuinka tärkeää on ponnistella yhteisen hyvän eteen, silloinkin, kun se tarkoittaa omista eduista tinkimistä. Suomalaiset ovat toimineet tässä mallikelpoisesti. Olemme noudattaneet hallituksen asettamia rajoituksia ja mikä parasta, myös suosituksia, vapaaehtoisesti. Hallitus on perustellut rajoitustoimet parhaaseen tietoon nojaten ja on suoraselkäisesti myös muuttanut kantaansa, jos tilanne on sitä vaatinut. Kansan luottamus päättäjiin ja viranomaisiin on luja.
Sari Holappa rinnastaa kolumnissaan (LL 29.12.) suomalaisten ja kiinalaisten lainkuuliaisuuden: ”- – me uskomme johtajiimme ja lakeihimme.” On syytä huomauttaa, ettei lainkuuliaisuus ole Kiinassa vapaaehtoista, vaan keskushallinto valvoo kansalaisten elämää tavalla, jota meidän on vaikea edes kuvitella. Myös rangaistukset rikkeistä ovat aivan eri luokkaa kuin vapaissa demokratioissa.
Totalitaarinen hallinto toimii notkeasti, kun päätöksiä ei tarvitse perustella äänestäjille tai alistaa riippumattomille oikeusistuimille tai valitusrumballe. Kun keskushallinto päätti perheiden lapsiluvuksi yhden, siihen oli kansalaisten tyytyminen. Koronarajoitukset ovat tätä taustaa vasten pikkujuttu.
Kiinassa on panostettu viime vuosina voimakkaasti uusiutuvaan energiaan ja puhtaampaan teknologiaan. Hyvä niin, sillä massiiviset ympäristöongelmat ovat maassa välitön terveysuhka. Kehitystä ”helpottaa” se, ettei patoaltaiden tai aurinkovoimaloiden alle jäävien asukkaiden mielipiteistä tarvitse välittää.
Korona-aika on osoittanut, että ihmiset ovat valmiita mittaviinkin elintapamuutoksiin, kunhan uhka on tarpeeksi konkreettinen ja itseä tai omaa lähipiiriä koskeva. Lisäksi koronarajoitusten uskotaan jäävän melko lyhytaikaisiksi.
Mistä löytäisimme samanlaisen tarmon ilmastonmuutoksen ja lajikadon torjuntaan? Tämä kriisi ei ole yhtä akuutti kuin pandemia, ja jo etukäteen on selvää, että urakka jatkuu loputtomiin eikä paluuta ”vanhaan normaaliin” ole. Vaikutukset ovat maailmanlaajuisia, joten aina voi vedota siihen, ettei Suomen kaltaisen pikkuvaltion saatika yksittäisen ihmisen teoilla ole mitään merkitystä.
Tarvitaan globaalia ja ylisukupolvista solidaarisuutta: olenko valmis vähentämään lihansyöntiä, lentämistä ja muuta kulutustani, jotta afrikkalaiset viljelijät saisivat pelloilleen vettä, Haitin hökkelikylät eivät lentäisi taivaan tuuliin ja jotta nyt syntyvien lasten lapsenlapsilla olisi elinkelpoinen planeetta? Teemmekö nämä muutokset vapaaehtoisesti, hallitusti ja demokratian keinoin vai vitkuttelemmeko niin kauan, että jäljelle jäävät vain pakkokeinot ja totalitarismi?
Laura Kilpiö
kaupunginvaltuutettu (vihr.)
Mielipide on julkaistu Loimaan Lehdessä 5.1.2021